Ikuisesti on hieno tarina, joka ansaitsee tulla kerrotuksi. Se kertoo Mikasta ja Minnasta, jotka elävät eri ajoissa, mutta samalla se kertoo meistä kaikista suomalaisista ja meidän historiastamme-kansallisesta, ylisukupolvisesta traumastamme, jota edelleen kannamme mukanamme. Kaipuustamme viattomuuden aikaan, joka meillä oli, ennen kuin todellisuus iski vasten nuoren, itsenäisen Suomi-neidon kasvoja ja naamiot edellisen kerran riisuttiin.  

Tarinaan upotetut kaksi pääaikajanaa haastavat katsojan pohtimaan ajan olemusta. Fyysikkojen mukaan aikaa ei kenties ole olemassa vaan se on vain ihmismielen tapa hahmottaa elämää lineaarisesti. Jospa tämä olisikin niin ja meillä olisi mahdollisuus olla yhteydessä elämäniloa ja toiveikkuutta pursuavaan nuoreen naiseen hieman ennen talvisodan syttymistä ja Suomen kohtalonhetkiä, mitä sanoisimme hänelle?  

Tarinassa on ripaus taikaa, mutta jokaista fantasian kaltaista elementtiä kohden siinä on myös yhteiskuntaa vaivaavaa ristiriitaisuutta: vaikka kaikki on paremmin kuin hyvin, miksi emme voi sisimmässämme olla tyytyväisiä? Ikuisesti vastaa: koska kaiken saatuammekin haluamme jotain, mitä emme voi saada. Se on aikuisten satu, jonka konfliktit ovat liian monelle aikuiselle totta, mutta silti se on lempeän toiveikas, tunteikaskin, ja jättää lopulta hyvän mielen.  

Ikuisesti voidaan katsoa romanttisena tarinana epätoivoisesta rakkaudesta, multiversumin Romeona ja Juliana, mutta sen voi nähdä terapeuttisena kaipuun ja tyytymättömyyden tunteiden käsittelynä. Se asettaa rinnakkain Suomi-Filmin makuisen köyhän agraari-Suomen naiiviuksineen ja yltäkylläisen Nato-Suomen kyynisyyksineen, mutta ennen kaikkea se peilaa nykyhetkeä kipeään historian murroskohtaan, joka on samalla myös allegoria vallitsevaan maailmantilanteeseen ja kysymykseen, joka on nyt aivan yhtä ajankohtainen kuin se oli kauniina kesäpäivänä vuonna 1939. ”Eivät kai ne tänne ilman mitään syytä hyökkäisi?”  

Toivomme siis, että saamme tuottaa yleisölle elokuvaelämyksen, joka viihdyttää katsojaa paikoin piirun absurdinakin kuvauksena näiden kovin erilaisten maailmojen dilemmasta, mutta samalla tarjoaa jonkinlaista uutta oivallusta siitä, keitä me olemme ja minne me menemme-erityisesti nyt, kun meidän kohtalomme filminauhaa kelataan uudestaan toisaalla-ja haastaa meitä paitsi kiittämään siitä, millaisessa maassa saamme tällä hetkellä elää, mutta myös keskustelemaan valon ja positiivisuuden kautta niistä kipukohdista, joista kaksi, kolme edeltävää sukupolvea on kokenut niin kovin tuskalliseksi puhua.